Aaargh, olen taas junnannut varmaan kuukauden samassa kirjassa, mutta minkäs teet. Vika voi olla( = on mitä todennäköisimmin) minussa, mutta jotenkin kaikki kirjat tuntuvat alussa tylsiltä eivätkä innosta lukemaan, ja vasta lopussa alkavat herättää kiinnostusta ja juuri kun on pakko lukea kokoajankokoajankokoajan... se loppuu. Sitten aloitan uuden kirjan, joka on yleisimmin hohhoijaa-laatua, kunnes viimeisillä sivuilla---

Asiaan!

Etukäteen Anne Frankin Päiväkirja vaikutti rankalta - sehän kertaa juutalaisvainoista ja kaikista niistä kauheuksista! Mutta voin paljastaa, ettei se ollut mitenkään traumaattinen kokemus; Anne kirjoittaa piileskelyajasta "Salaisessa siivessä". Mutta on senkin täytynyt olla kamalaa Frankin ja van Daanien perheille sekä Dusselille, jotka asuivat siellä - kaksi vuotta eristyksissä ulkomaailmasta, ei saa käydä ulkona, tavata ihmisiä, koko ajan on hyssyteltävä, ettei kukaan kuulisi, pidettävä verhot ja ikkunat kiinni, ettei kukaan näkisi... Onneksi piileskelijöillä oli luotettavia auttajia, jotka hoitivat heidän puolestaan asioita. 

Vaikka kirjan ideana juutalaisvainot, se keskittyy myös aika paljon nuoren tytön päiväkirjaan(jolla nimellä teos on myös tunnettu) ja hänen tunteisiinsa. Loppujen lopuksi Anne on vain tavallinen teinityttö, vaikka onkin juutalainen piileskelijä.

Anne aloittaa päiväkirjansa kesäkuussa 1942 saatuaan sen 13-vuotis syntymäpäivälahjaksi. Viimeisen merkinnän hän kirjoitti 1. elokuuta 1944. Kaksivuotisen päiväkirjanpidon aikana on kulunut muutama vihkoa, niin Anne antaa ymmärtää. Kukaan ei saanut lukea sitä hänen elinaikanaan, mutta saadessaan tietää, että sodanaikaisia päiväkirjoja kerätään myöhemmin, hänen kirjoitukselleen tulee uusi tarkoitus.
Ainakin minun mielestäni sota ei ole suinkaan ole pääroolissa kirjassa. Anne kertoo toki aina, mikä on tilanne, sekä puhuu peloistaan ja muusta. Suurimman osan vievät kuitenkin ihmissuhteet - riidat hänen äitinsä, van Daanien ja Dusselin kanssa sekän ihastuminen Peteriin. Jatkuvaa päänvaivaa Annelle tuottaa hänen suhteensa äitiinsä.

Anneen on helppo samaistua. Hän on vilpiltön arkipäiväisine murheineen - tytöt eivät ole muuttuneet juurikaan melkein seitsemässäkymmenessä vuodessa.

Juutalaisiin kohdistuneita kauheuksia pysähtyy pohtimaan oikeastaan vain alku- ja loppusanoissa. Toki Annekin suree läheistensä kohtaloa, jotka eivät ehtineet/onnistuneet piiloutumaan, mutta niille ajatuksille ei ole uhrattu montaakaan kirjettä. Niin tosiaan - Annen päiväkirjamerkinnät ovat kirjeitä Kittylle, hänen mielikuvitusystävälleen. Se saattaa kuulostaa lapselliselta tässä, mutta kun Anne esittää asian itse, se ei naurata - hänellä ei ole ketään muutakaan läheistä ystävää, jolle voisi kertoa kaiken.

Hiphei, mainitaanpa tässä Suomikin: "Suomi on tällä välin torjunut rauhantarjouksen, ja nyt neuvottelut on keskeytetty. Sitä he vielä varmasti saavat katua, senkin pölkkypäät!"

Tähtösiä:

****/5

Vaikka alussa valitinkin sitä, miten en alussa oikein innostu lukemisesta ja blaa blaa blaa, oli tämä silti hyvä. Alusta loppuun. Alussa ei vain ehkä tapahtunut niin paljon sotarintamalla, mikä olisi koukuttanut kirjaan kiinni, mutta hyvä se silti oli.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, etupäässä tytöille, koska sotakirjoista kiinnostuneille pojille se ei tarjoa mitään. Siitä huolimatta se kertoo koskettavaa tarinaa, joka tuntuu jäävän hiukan kesken. Mutta niinhän kaikki jäikin.

- Sofi-ina